Kirjallisuuden päälajit epiikka, lyriikka ja draama
syntyivät antiikin Kreikassa. Antiikki on myös myöhempien kirjallisuuden
tyylikausien ihanteena; etenkin renessanssi ja klassismi hakivat taiteen
innoituksen ja ohjeet antiikista. Antiikin sopusointuisuus, selkeys ja
symmetria ovat määrittäneet länsimaista estetiikkaa. Demokratian ja filosofian
synty toivat kirjallisuuteenkin vaikutteita, esimerkiksi retoriikan ja dialogin
perinteet
Kreikkalainen mytologia eli jumaltarusto on länsimaisen
kulttuurin ehtymätön innoituksen lähde. Jumalista ja heihin liittyvistä
myyteistä kertovat niin Hesiodoksen Jumalten synty kuin roomalaisen runoilijan
Ovidiuksen (43 eaa.‒17 jaa.) Muodonmuutoksia-
kertomuskokoelmakin. Antiikin aikajaksoon sijoittuu myös toisen
kulttuuriperintömme klassikon eli Raamatun
synty. Raamatun tekstit ovat
syntyneet eri aikoina, eri paikoissa, ja ne edustavat eri tekstilajeja:
myyttejä, kertomuksia, historiankirjoitusta, profetioita, sananlaskuja ja
runoja jne.
Vanhin kirjallisuus pohjautuu pitkään suulliseen, usein
laulettuun traditioon, josta vain pieni osa on säilynyt jälkipolville.
Arkaaisen kauden merkittävimmät teokset eli länsimaisen kirjallisuuden alku
ovat eepokset Ilias ja Odysseia, jotka perinteisesti liitetään
700-luvulla eaa. eläneeseen Homeros-nimiseen runonlaulajaan. Ilias kertoo Troijan sodasta, ja
erityisen paljon kirjallisuuden kehitykseen vaikuttanut Odysseia kreikkalaisen sankarin monivaiheisesta kotimatkasta.
Iliaan tarinaa jatkaa antiikin Rooman ajan merkittävin eepos, Vergilliuksen
(70‒19 eaa.) Aenis-runoelma.
Eeposten lisäksi arkaistinen kausi oli yksilökeskeisen
runouden aikaa. Tunnetuin lyyrikko on aatelisnaisia opettanut ja heille
omistettuja rakkausrunoja kirjoittanut Sapfo. Myöhemmin etenkin hellenistisellä
ja antiikin Rooman kaudella lyriikassa yleistyivät lyhyet ja nasevat, usein
satiiriset epigrammirunot, mutta kaihoisasta ja lopulta repivästä ja rumasta
rakkaudesta kirjoitti esimerkiksi roomalainen Catullus (n. 84–54 eaa.).
Merkittävin antiikin Kreikan kirjallisuudenlaji on kuitenkin
draama. Antiikin tieteellisen kielen
kehittänyt Aristoteles (384‒322 eaa.) antaa taideteoriaa esittelevässä Runousopissaan tragedialle määritelmän,
rakenteen ja merkityksen. Aristoteleen mukaan tragediassa rakentuu draaman
kaari eli siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tragedia on kieleltään
kohosteista, “arvokkaan ja loppuunsuoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan
jäljittelyä ‒ ‒; herättämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden
katharsiksen“, joka tarkoittaa katsojassa heräävää, puhdistavaa negatiivisten
tunteiden käsittelyä. Aristoteles nimeää parhaaksi tragediaksi Sofokleen
(496‒406 eaa.) Kuningas Oidipuksen,
jossa päähenkilö yrittää estää ennustuksen ‒ isänsä surmaamisen ja äitinsä
naimisen ‒ toteutumisen mutta tietämättään onkin toteuttanut sen. Kohtaloaan
uhmannut Oidipus sortuu eli sokaisee itsensä ja lähtee maanpakoon.