torstai 24. maaliskuuta 2016

Antiikin kirjallisuus

Kirjallisuuden päälajit epiikka, lyriikka ja draama syntyivät antiikin Kreikassa. Antiikki on myös myöhempien kirjallisuuden tyylikausien ihanteena; etenkin renessanssi ja klassismi hakivat taiteen innoituksen ja ohjeet antiikista. Antiikin sopusointuisuus, selkeys ja symmetria ovat määrittäneet länsimaista estetiikkaa. Demokratian ja filosofian synty toivat kirjallisuuteenkin vaikutteita, esimerkiksi retoriikan ja dialogin perinteet

Kreikkalainen mytologia eli jumaltarusto on länsimaisen kulttuurin ehtymätön innoituksen lähde. Jumalista ja heihin liittyvistä myyteistä kertovat niin Hesiodoksen Jumalten synty kuin roomalaisen runoilijan Ovidiuksen (43 eaa.‒17 jaa.) Muodonmuutoksia- kertomuskokoelmakin. Antiikin aikajaksoon sijoittuu myös toisen kulttuuriperintömme klassikon eli Raamatun synty. Raamatun tekstit ovat syntyneet eri aikoina, eri paikoissa, ja ne edustavat eri tekstilajeja: myyttejä, kertomuksia, historiankirjoitusta, profetioita, sananlaskuja ja runoja jne.

Vanhin kirjallisuus pohjautuu pitkään suulliseen, usein laulettuun traditioon, josta vain pieni osa on säilynyt jälkipolville. Arkaaisen kauden merkittävimmät teokset eli länsimaisen kirjallisuuden alku ovat eepokset Ilias ja Odysseia, jotka perinteisesti liitetään 700-luvulla eaa. eläneeseen Homeros-nimiseen runonlaulajaan. Ilias kertoo Troijan sodasta, ja erityisen paljon kirjallisuuden kehitykseen vaikuttanut Odysseia kreikkalaisen sankarin monivaiheisesta kotimatkasta. Iliaan tarinaa jatkaa antiikin Rooman ajan merkittävin eepos, Vergilliuksen (70‒19 eaa.)  Aenis-runoelma.

Eeposten lisäksi arkaistinen kausi oli yksilökeskeisen runouden aikaa. Tunnetuin lyyrikko on aatelisnaisia opettanut ja heille omistettuja rakkausrunoja kirjoittanut Sapfo. Myöhemmin etenkin hellenistisellä ja antiikin Rooman kaudella lyriikassa yleistyivät lyhyet ja nasevat, usein satiiriset epigrammirunot, mutta kaihoisasta ja lopulta repivästä ja rumasta rakkaudesta kirjoitti esimerkiksi roomalainen Catullus (n. 84–54 eaa.).

Merkittävin antiikin Kreikan kirjallisuudenlaji on kuitenkin draama. Antiikin tieteellisen kielen kehittänyt Aristoteles (384‒322 eaa.) antaa taideteoriaa esittelevässä Runousopissaan tragedialle määritelmän, rakenteen ja merkityksen. Aristoteleen mukaan tragediassa rakentuu draaman kaari eli siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tragedia on kieleltään kohosteista, “arvokkaan ja loppuunsuoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan jäljittelyä ‒ ‒; herättämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden katharsiksen“, joka tarkoittaa katsojassa heräävää, puhdistavaa negatiivisten tunteiden käsittelyä. Aristoteles nimeää parhaaksi tragediaksi Sofokleen (496‒406 eaa.) Kuningas Oidipuksen, jossa päähenkilö yrittää estää ennustuksen ‒ isänsä surmaamisen ja äitinsä naimisen ‒ toteutumisen mutta tietämättään onkin toteuttanut sen. Kohtaloaan uhmannut Oidipus sortuu eli sokaisee itsensä ja lähtee maanpakoon.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti